Martinique ja Dominica

Olemme saapuneet sivistykseen! Martiniquen Le Mariniin pääsy parin kuukauden vähemmän kehittyneiden paikkojen jälkeen tuntui hyvältä. Vaikka tämä Ranskalle kuuluva saari ja kylä ei nyt ehkä silmää hivellyt niin hyvä ankkuripaikka, kunnon ruokakaupat, kävelytiet, parempi ruoka, tavallisen näköiset autotiet ja talot sekä yleisesti ottaen ”normaalimpi” elämänmeno miellytti kovasti. Tuntui huojentavalta tietää, että täällä turvallisuustaso on paljon parempi eikä työttömät kansalaiset lorvaile joka kadunkulmassa polttelemassa marihuanaa ja kyttäämässä omaisuuttasi. Vaikka täällä ranskalaisten tyly palveluasenne tuli taas harvinaisen selväksi emme olleet moksiskaan, meininkihän oli taas melkein kuin suomessa. Kaivoimme pitkästä aikaa eurot esiin, iloitsimme oikean puoleisesta liikenteestä ja vuokrasimme auton alle. Kävimme katsomassa sademetsiä, toimivaa tulivuorta, Saint Pierren taannoin laavan alle jäänyttä kylää, Fort de France pääkaupunkia ja itäpuolen maaseutua banaani-, ananas- ja sokeriruokoviljelyksineen. Täällä nähtiin Karibian ensimmäiset pellot ja muutenkin täällä yritettiin selvästi tulla toimeen itsenäisemmin kuin aiemmissa paikoissa. Hyvä Martinique! Tapasimme myös iloksemme ankkurissa toisen suomalaisveneen s/y Iiriksen, mikä taisi olla suunnilleen ensimmäinen suomalaisvene, mikä on pitkällä reissulla eikä viikon parin matkalla vuokratulla veneellä.

Näin se banaani kasvaa, pussit suojaa isoja hedelmäterttuja
 

Viitisen päivää sivistyksestä ja hyvistä venekaupoista nautittuamme saimme vieraita suomesta. Heidän yhdentoista päivän lomansa aikana vietimme aikaa Le Marinin satamassa, lähistöllä Saint Annen ankkuripaikalla snorklaillen ja palasimme heidän toiveestaan vielä takaisin St. Lucialle pariksi päiväksi. Aiemmista kokemuksista viisastuneina kävimme vain Rodney Bayn marinassa ja Marigot Bayssä ja pitonsit nähtiin päiväretkenä veneestä käsin. Nämä kaksi hyvää satamaa hyvine ravintoloineen ja uima-allas alueineen toimivat vaikkapa luxus lomasta, sitä ”oikeaa” St. Luciaa vartioitujen satamien ulkopuolella ei käyty muistuttelemassa mieliin.

St. Lucian pyrähdyksen jälkeen palasimme vierainemme Martiniquelle. Kummallisesti sopimuksensa irtisanonut maavirtalaturi vaihdettiin Le Marinissa uuteen ja Carrefourista tankattiin taas tuoretta, aiempia saaria selvästi halvempaa ruokaa. Matkaa jatkettiin Grande Anse D´Arletiin ja vaikka täällä ankkuripaikka oli aika heiluvainen, niin viihdyimme täällä pari päivää nauttien erinomaisista snorkailuista kilpikonnien ja merikäärmeiden kanssa sekä rannalla.

yksi monista merikäärmeistä
 

 

Miekkakalojen pyrstöt rivissä
 

Hieman ennen vieraiden loman päättymistä purjehdimme vielä lentokentän läheisyyteen Fort de Francen lahdelle ja tutustuimme Pointe du Boutin söpöön ranskalaiseen kylään Anse Mitanin ankkuripaikalta käsin. Veneen jälleen tyhjennyttyä normi vahvuuteen heilautimme itsemme lahden toiselle puolelle Fort de Francen kaupungin edustalle linnan viereen. Yritimme päästä muutamaan pieneen marinaan vesitankkaukseenkin, mutta tällä kertaa onni ei suosinut meitä ja meitä ei liian isona veneenä sinne huolittu. Toisella kertaa Fort de Francea tutkiessamme paikka tuntui paljon mukavammalta ja pääsimme vähän shoppailunkin makuun kun Paula löysi erään eurooppalaisen vaateketjun rekeiltä paidan sekä hameen ja esikoisemme ihastui surffikaupassa Oakleyn reppuun, millä hän haluaa kuulemma tulevan koulutaipaleensa aloittaa elokuussa.

Rahat tuhlattuamme lähdimme varhain seuraavana aamuna Dominicalle. Kovin Grenadan oloinen ”EU:n ulkopuolinen” maa tervehti meitä taas heti venekauppiailla ja vähän oli säätöä ennen kuin päästiin yöksi poijuun. Pääkaupungin Roseaun tullin läheinen poiju osoittautui liian heppoisaksi meille ja pyynnöstä siirryimme alueen kauimpaan paikkaan vähän turhan pitkälle muista veneistä. Suomessa ja muuallakin Euroopassa oma yksityisyys olisi hyvä juttu, mutta näissä banaanivaltioissa yleensä se on lähinnä turvallisuusriski. Pohdimme ankkurimahdollisuuttakin poijujen välissä, mutta meille haluttiin näköjään alleviivata varsin tiukasti, että se alue on jo liian täynnä ja pohja täynnä kaikenlaista poijupainoa ja muuta roinaa, mikä vaan hankaloittaa elämäämme kun haluamme joskus paikalta poistua. No me taivuimme lopulta kauimmaiseen poijuun ja sen turvallisuudesta kysyessämme boat boy vakuutti meille heti, että heidän poijujaan vartioi öisin mustaakin mustempi mies, jota emme vain todennäköisesti pimeässä yössä näe. Hieman epäuskoisina luvatusta vartijasta huolimatta kiitimme ja painuimme iltatoimien pariin. Ehkäpä suhtauduimme turhan epäilevästi nuoren herran lupauksiin, sillä vaikka poijupaikka oli taas sitä pesukone mallia niin kaikki muu toimi luvatusti: pimeän tullen mustan miehen valkoiset silmät ja taskulamppu loisti pienestä valkoisesta veneestä ja seuraavana päivänä boat boy järkkäsi meille ennätysajassa ystävänsä isolla autolla ja hyvällä hinnalla näyttämään saaren nähtävyydet ja kertomaan kaikenlaisia kiinnostavia juttuja. Kiertoajelumme kerrankin rauhallisesti ajaneen kuskin kanssa meni tosi kivasti. Tutustuimme tulivuoren makeavetiseen kraaterijärveen, rotkoon sademetsässä ja pariin vesiputoukseen. Kuski opetti meitä myös tunnistamaan kanelin ja sitruunaruohon luonnosta ja käyttämään erään kasvin lehtiä luonnon saippuana käsille. Kun sademetsässä bongasimme pikaisesti vielä pienen kameleontinkin, niin olimme päivään enemmän kuin tyytyväisiä.

jokunen vuosi sitten kylän upouusi koulubussi ja hurrikaanissa kaatuneen puun alle
 

 

Dominican retkipäivän jälkeen Jari tunsi itsensä hieman kipeäksi. Kuume nousi vähän ja olotila vastasi täällä jylläävän zikaviruksen kuvausta. Päätimme jättää heiluvan poijupaikkamme ja lähteä koti Guadeloupea, sillä ajattelimme, että olisi parempi olla jälleen ”EU:ssa” Ranskan mailla mikäli tulisi tarvetta päästä lääkäriin. Keli oli leppoisa, sivuvastatuulta 7-8 m/s ja aalto vain 0,5-1 m. Matka eteni hienosti 7 solmun nopeudelle suoraan kohteeseen, mutta 6 Nm ennen Terre de Hautin saarta, maston takastaagista hajosi ploki. Meillä oli yllättäen täysi tilanne päällä sekä välitön vaara saada masto niskaamme. Lapset komennettiin sisälle ja Paula meni mastolle rullaamaan isopurjetta. Onneksi hyvät sivustaagimme kestivät ja saimme täydet purjeemme sisään ja maston tuettua väliaikaisratkaisulla. Tilanteen lauettua ja perille päästyämme päätimme jäädä parantelemaan oloa ankkuriin Terre de Hautille Petite Anseen kummallisen muotoisen kivenjärkäleen viereen ja siirtyä Guadeloupen pääsaarelle Point de Pitren kaupunkiin marinaan ja rikin korjaajan puheille viikonlopun huilien jälkeen. Onni onnettomuudessa tällä kertaa, jos masto olisi tullut alas matkamme olisi todennäköisesti päättynyt tähän ja pahimmassa tapauksessa tässä olisi voinut käydä jollekin meistä tosi huonosti. Toivottavasti tämä oli reissumme pahin koettelemus. 10 000Nm on nyt takana ja 5 000Nm edessä ennen kesäistä suomeen paluuta.

 

ps. Kuulimme juuri, että viime yönä (3-4.3.) St. Vincentin pääsaarella (meidänkin vierailemassa) Wallilaboussa oli kaksi naamioitunutta miestä hyökännyt yöllä saksalaisten veneeseen. Aseistautuneet miehet olivat ensikäden tietojen mukaan tappaneet toisen ja toinen veneen asukas on loukkaantunut. Todella karmiva juttu! Pistää kieltämättä miettimään mihin tämäkin paikka on menossa kovasti viime vuosina kasvaneen rikollisuuden keskellä. Onneksi meillä nämä pahimmat alueet ovat jo nyt takana!!