Gibraltar-Isla Graciosa ja Lanzarote

Perjantaina 9.10 oli aika jättää Välimeri taakse ja lähteä pitkään odotetulle pidemmälle purjehdukselle kohti Kanariansaaria. Purjehdususkomusten mukaan perjantaisin ei pitäisi aloittaa mitään pidempää ylitystä, mutta sääennusteiden huonontuessa silmissä ei auttanut jäädä odottelemaan. Päälle 600:n merimailin eli yli 1100:n kilometrin matkalle oli tarjolla vaihtelevaa keliä, mutta reilun kuuden päivän päähän tarjolla oli enää vain vastatuulta niin pitkälle kun ennustetta näkyi. Siispä köydet irrotettiin aamulla Gibraltarilla Queensway Quay marinasta heti kun henkilökunta oli tullut paikalle ja he siirsivät oudot reittiesteet sataman suulta. Laskuvesi ja Gibraltarin salmen kapeimman kohdan reippaita virtauksia ajatellen meidän olisi pitänyt päästä matkaan auringonnousun aikoihin, mutta tunti pari lisää unta satamaporttien aukeamista odotellessa ei sekään tehnyt pahaa. Ystäväperheemme lennettyä lisämiehistöksemme meitä oli veneessä yhteensä kahdeksan, neljä aikuista sekä 5, 6, 7 ja 9- vuotiaat lapset.

Ensimmäinen päivä veneessä meni leppoisasti. Aluksi ympärillä pyöri kalastajaveneitä, matkustaja-aluksia Marokkoon, rahtilaivoja ja ranskalainen lentotukialus. Gibraltarin salmen kapeimmassa kohdassa näimme varmaan sata delfiiniä. Niiden hillittömän iso parvi oli leikkisä ja ne jaksoivat uida ja hyppiä veneen keulassa pitkään. Atlantin valtameren auettua meille näimme pariin otteeseen hain ja pisteenä i:n päällä vielä pieniä valaitakin. Etenimme koko päivän moottorilla, sillä sää ympärillämme oli vähän pahaenteisesti ihan tyyni. Toisena päivänä sää alkoi odotetusti kehittyä ja saimme niskaamme pari viikkoa aiemmin Karibialla ja Bermudalla riehuneen hirmumyrskyn hännät. Tuuli kääntyi vastaiseksi ja aallot nousivat hetkessä kolmimetrisiksi. Paljon purjehtinut miehistömme jaksoi sitkeästi hymyillä vaikka nihkeän suolaiset aallot heittivät vettä päälle jo istuinkaukaloon asti. Sisälle veneeseen ei ollut enää juurikaan asiaa, ainakaan mikäli ei halunnut palata sieltä hetkeä myöhemmin paljon huonovointisempana takaisin. Lapset saivat liivien lisäksi valjaat suojakseen ja aikuisetkin kahlittiin varmuuden vuoksi veneeseen jos piti liikkua kannella istuinkaukalosta kauemmaksi tai mikäli oli säkkipimeässä yössä ainoana kohtuullisen skarppina hereillä ohjaamassa. Toisen päivän myrsky vaati verojakin. Pitkän päivän illalla auringon alkaessa jo laskea ja väsymyksen pikkuhiljaa vallatessa mieltä silmät eivät jaksaneet oikein pysyä enää mukana veneen heilunnassa ja tyhjensimme koko perheen voimalla vatsalaukun sisältöä kukin vuorotellen ämpäriin, Jari ruorin takaa suoraan mereen. Vaikka olo kenelläkään ei ollut kovinkaan mieltä ylentävä kaikki jaksoivat hienosti ja lapset varsinkin ansaitsivat hirvittävästi papukaijamerkkejä positiivisesta asenteestaan. Toinen yö nukuttiin kahta pihalle nukahtanutta ja sisälle kannettua isompaa lasta lukuun ottamatta kokonaan ulkona. Kukaan ei hirveästi halunnut tässä kelissä sisälle, sillä siellä veneen heilunta tuntuu pahemmalta ja paha olo iskee nopeasti.

Delfiineitä:

 

 

Toisesta yöstä selvittiin ja kolmanteen päivään jo hieman hellittäneessä kelissä. Kurssia oli aiemmin käännetty länteen, jotta pääsisimme matalapaineen läpi mahdollisimman nopeasti ja jotta pääsisimme kiinni lännemmässä luvattuihin sivumyötäisiin tuuliin. Useiden tuntien ajan ”väärään suuntaan” eli kohteesta poispäin purjehtiminen tuntui turhauttavalta, mutta paljon muitakaan vaihtoehtoja ei ollut mikäli halusimme pois vastatuulista, mitä oli tarjolla sekä kohdalle osuneessa matalapaineessa että Marokon rannikkoa seurattaessa. Väri alkoi kuitenkin pikkuhiljaa taas palata kaikkien kasvoille ja kuitenkin yllättävän vähällä pahoinvoinnilla läpi purjehdittu huonompi keli muuttui meille pikkuhiljaa taas paremmaksi. Välillä tuulikin loppui kokonaan ja saimme ajella moottorilla ylös alas edelleen vahvana pauhanneissa 3-4 metrisissä aalloissa. Onneksi tuuli kuitenkin virkosi taas ja pääsimme jatkamaan mukavasti purjeilla eteenpäin ja pelko siitä, että 320-litraisen polttoainetankkimme diesel tällä menolla loppuisi ennen perille pääsyä voitiin unohtaa.

 

Hyvä, että kovempi keli tuli vastaan heti alkumatkasta, sillä matkan loppupään viimeiset päivät menivät mukavasti ja valtameripurjehduksesta päästiin nauttimaankin. Matkan aikana parin nähdyn rahtilaivan lisäksi veneen ympärillä kävi melkeinpä kuhina kun bongailimme tämän tästä isoja delfiiniparvia upeine hyppyineen, merellä köllötteleviä kilpikonnia ja kymmenkunta isompaa valasta. Kuvia yritettiin ottaa kovasti, mutta heiluvan veneen ja vauhdikkaasti edenneiden eläinten tallentaminen kameralla ei ihan mestaritasoisesti ollut millään mahdollista kun yhdellä kädellä piti pitää veneestäkin kiinni.

Valaita:

 

Kilpikonna:

 

Perille Lanzaroten pohjoispuolelle Isla Graciosan saarelle ankkuriin päästiin viidentenä yönä kun matkaa oli taitettu 4 vuorokautta ja 21 tuntia. Matkaa lopulta kertyi 605Nm sijaan 656Nm kun haimme lännestä parempia tuulia. Pimeässä yössä saaren valojen alkaessa pikkuhiljaa näkyä tuntui suorastaan mahtavalta ja kun ankkuri pilkkopimeässä laskettiin aaltojen suojaan Playa Francesan lahteen kieltämättä olo oli kuin voittajalla. Päästiinpäs perille ja kaikki meni hienosti, lapsetkaan eivät kertaakaan kyselleet milloin ollaan perillä. Matkalla pidetyn perheiden välisen kalastuskilpailun vei ystävämme 2-0 heidän saatuaan turskavieheellä kaksi hieman alle kaksi kiloista Doradoa ja sovitusti heitä odotti sitten myöhemmin Lanzarotella isot jäätelöannokset palkkioina. Meitä kalaonni ei tällä kertaa suosinut, sillä Jari pelasi upporikasta tai rutiköyhää isolla vieheellä, mikä ei nyt toiminut… toisin kuin Jarin edellisellä maailmanympäripurjehduksella, missä Atlantilla 2004 koukkuun tarttui yli sata kiloinen miekkakala. Tällä kertaa molemmista saaduista Doradoista riitti syötävää hyvin koko porukalle ja merellä tuore kala maistuikin todella hyvältä.

 

Jari ja kolme metrinen Black Marlin Atlantilla 2004

 

Isla Graciosan myötä pääsimme jälleen puhelinverkkojen ja netin ulottuville. Gibraltarilla saadut ennusteet huonontuvasta kelistä ja pidemmästä matalapaineesta näyttivät edelleen olevan voimassa, joten parin tunnin unien ja aamu-uintien jälkeen lähdimme kohti Lanzarotea. Pienen puhelinkierroksen jälkeen toiseksi lähimmästä isosta satamasta tärppäsi ja livuimme aallonmurtajan suojiin Puerto Caleron marinaan. Hieno ja iso satama tai ennemminkin pieni kylä useine ravintoloineen, hyvine suihkuineen ja hienoine luksuskauppoineen miellytti kovasti ja ilmoitimme olevamme täällä ainakin viikon.

 

Puerto Calero tukikohtana osoittautui meille hyväksi. Otimme auton kuudeksi päiväksi ja sijainti suunnilleen saaren puolivälissä oli oivallinen eripuolille suuntautuvia retkiä ajatellen. Kävimme muun muassa etelän vesipuistossa, pariin kertaan kameliajelulla, kansallispuistossa ihmettelemässä laavakenttiä, kaktus puistossa, vedenalaisella lammella katsomassa albiinorapuja ja saaren pohjoiskärjen jyrkänteillä katsomassa ylhäältä käsin Isla Graciosaa ja ankkuripaikkaamme Playa Francesaa. Kelit muuttuivat Manner-Espanjan melkein alkaneesta syksystä taas kolmenkympin tienoille ja matalapaineen mukana tuomat tuulet sekä sateet näin satamasta käsin koettuina olivat kivaa vaihtelua. Mukavinta ylipäätään oli tieto siitä, että seuraavat viikot otetaan nyt vihdoin tosi rennosti. Kiire aikatauluja etenemisen suhteen ei enää ole eikä meillä ennen pidempää pysähdystä Teneriffalla ole jäljelläkään kuin kaksi saarta (Fuerteventura ja Gran Canaria). Satamapaikka Teneriffan Santa Cruzissa on varattu 2.11 alkaen, joten meillä on kaksi viikkoa aikaa pyöriä muissa kohteissa. Mahtavaa!