US Virgin Islands ja haikeat hyvästit Karibialle

Karibian seikkailumme viimeiset kaksi viikkoa ovat nyt takana. BVI:ltä siirryttiin ”väljempien vesien” toivossa jenkkien puolelle ja totisesti saimme mitä halusimmekin: rauhaa ilman hillitöntä turistimeininkiä, ilmaisia ankkuripaikkoja, halvempaa ruokaa ja muitakin palveluita St. Thomasin saarella ja sen pääkaupungissa Charlotte Amaliessa.

Aiemmin lautalla haettujen maahantulolupien kanssa suuntasimme veneellä ensimmäisenä St. Thomasille. Maahantulo muodollisuuksia käytiin hoitamassa normaalisti vaikka 3kk lupa olikin jo saatu. Jenkeille tyypilliseen tapaan meitä syynättiin ja haastateltiin taas tiukkaan sävyyn. Kun virkailijan kysymää päivää lauttamatkalle ei muistettu ulkoa vaan arveltiin sen olleen edellisen viikon keskiviikko (kun ei aina viikonpäivistäkään olla niin perillä) kyselijän kulmat olivat vähän rytyssä. Leimat passeista kuitenkin löydettiin ja saatiin homma hoidettua ilman sakkoja. Viraston seinällä oli pitkä lista mitä maahan ei saanut tuoda (kuten lihaa ja mitään nestettä), mutta onneksi kukaan ei jaksanut nähdä vaivaa, että olisi tullut veneelle asti toteamaan, että kaappimmehan oli juuri ostettu täyteen ruokaa ja juomaa.

Ankkuroimme pääkaupungin eli Charlotte Amalien edustalle isojen risteilylaivojen viereen. Vajaa viikko heilahti siinä vauhdilla, kun Jari pääsi venekauppoihin ja Alicea valmisteltiin kovaa vauhtia tulevaa Atlantin ylitystä varten. Välillä kävimme pyörimässä kaupungilla toteamassa, että tämä veroparatiisi tarkoitti käytännössä lukemattomia jalokivi- ja kellokauppoja, joita yritettiin sitten kaupitella risteilyturisteille muka huokeaan hintaan. Tanskalaisten vuosina 1672-1917 omistamat, sittemmin jenkeille halvalla myydyt saaret eivät nykypäivänä paljon manner USA:sta eroa: täältä löytyy monet tutut jenkkiketjut kuten Mc Donald´s, Subway, Wendy´s, Foot Locker ja Kmart. Kaikilla on tietysti isot jenkkiautot ja talot sekä asukkaatkin muistuttavat ainakin painoindeksinsä puolesta paljon emämaansa asukkeja. BVI:n ja aiemmin Hollannin sekä Ranskan saarien tapaan meininki USVI:lla oli varsin ”länsimaista”, joten sitä oikeaa Karibiaa ei juurikaan ollut nähtävissä. Toisaalta näissä paikoissa hommat yleensä toimivat aika hyvin ja sivistyksen keskellä venevaraosia, ruokaa ja muuta tarpeellista sai helposti ja halvemmalla.

 

Tässä satamassa venekaupoilla tarkoitetaan jotain muuta kuin niitä tylsiä varaosa putiikkeja. Tätä kauppaa vastapäätä oli myös luxuskosmetiikkakauppa missä sai ottaa kultanaamiohoidon 11 000$ hintaan.... hmmm, kätevää (?!)

Charlotte Amaliehen saapui lähes joka päivä kaksi tai kolme isoa risteilyalusta. Kuumimpaan turistisesonkiaikaan, joulun ympäristössä, laivoja saattaa satamassa olla kuulemma kuusikin samaan aikaan. Turisteille jo mainittujen luksuskauppojen lisäksi kaupungilta löytyi hiihtohissin näköinen kabiinihissi, joka kuljetti halukkaat ylös läheiselle kukkulalle ihailemaan maisemia kaupungin yli. Kuvaavaa ”turisteilta rahat pois meininkiä” oli se, että hinta ajelusta per aikuinen päivällä laivojen ollessa satamassa oli 21$/hlö ja illalla laivojen poistuessa 5$/hlö. Me valitsimme reissuumme tietysti illan ja hyvän vinkin turvin olimme luukulla lippuja ostamassa tasan klo 17 kun hinnasto käännettiin ympäri ja paikallisetkin tulivat meidän tavoin ylös ravintolaan ja ihailemaan auringon laskua viilenneessä kelissä. Pitkästä aikaa ilmat ovat olleet jotain muutakin kuin pelkkää aurinkoa, tosin lämpöä on riittänyt +30c ja merivesi +28c. St. Thomasin kukkuloiden kerätessä kaikki alueen vesisateet, mekin saimme useampana päivänä pestyä venettä ilman suurempia ponnistuksia. Pilvisempi ja sadekuuroinen ilma sai meidät myös innostumaan kävelylenkistä kaupungilla yhtenä päivänä. Reippailumme kohdistui tällä kertaa saaren historian äärelle ja kävimme katsomassa pakolliset nähtävyydet 99 steps, merirosvo mustaparran linnan ja vanhoja tanskan aikaisia taloja sekä raunioita.

Charlotte Amaliehen tutustuttuamme ja veneen tärkeimpien huoltotöiden valmistuttua halusimme kiireesti naapurisaarelle St Johnille luonnonpuiston rauhaan. Yleensä aina idän puoleisten tuulien käännyttyä poikkeuksellisesti etelään ja kaakkoon päädyimme aluksi kuitenkin St. Thomasin itäreunaan Red Hookin luonnon satamaan ankkuriin kolmeksi yöksi. Tuulen ja aaltojen hellitettyä jatkoimme St Johnille ja suuntasimme suoraan saaren ainoan pienen kylän, Cruz Bayn, ohi luonnonsuojelualueille saaren kaakkoiskulmaan. Ihana rauha ilman veneruuhkaa oli mahtavaa ja nautimme olostamme Hurricane Holessa ja Round Bayn täydellisissä ankkuripaikoissa pari päivää. St Johnin saaresta 80 % on luonnonpuistoa ja toivoimme näkevämme siellä saaren erikoisuuksia, villiaaseja. Toiveemme toteutuikin melkein heti kun autotiellä kävelevät aasit bongattiin veneestä käsin ja kävimme jollalla ihmettelemässä ja paijaamassa hämmentävän hellyydenkipeitä söpöläisiä. Vähän aikaa äiti- ja vauva-aasia siliteltyämme metsästä paikalle pelmahti myös kukko, kanoja ja kolme muutakin aasia. Aasit tulivat pelkäämättä suoraan kohti ja taas saatiin silitellä ja taputella aikamme aaseja ennen kuin pääsimme takaisin jollalle ja veneelle.

Red Hook:

St. John Hurricane Hole:

Kuopuksemme jollalla vedettävän ympyrämaton päällä. Poikien tasapaino kovemmassakin vauhdissa on hämmentävän hyvä.

 

Tuulen jaksettua puhaltaa aina vaan etelästä lähdimme St Johnin pohjoispuolelle Watermelon ja Francis Bay:n täydellisiin suojiin. Luonnonsuojelualueilla ankkurointi oli kiellettyä, joten otimme poijun pariksi yöksi. Vesimeloni lahdella saimme olla ihan omassa yksinäisyydessämme ja tyytyväisinä uimme paljon sekä teimme viiden kilometrin lenkin metsän keskellä kulkeneella patikointipolulla saaren huipulle. Tällä kertaa monista tuoreista jätöksistä huolimatta, aaseja ei kuitenkaan enää bongattu, mutta säikkyjä valkohäntä peuroja ja erilaisia rapuja nähtiin kyllä useampaan otteeseen. Reitin varrella tutustuimme saaren historiaan vanhan sokeriruoko tehtaan, koulun ja muutaman muiden tanskan aikaisten raunioiden muodossa.

 

Upea liaani

 

 

St Johnin ihanat lahdet tuli koluttua ja sanoimme heipat ihanalle luonnon rauhalle vajaan viikon vierailun jälkeen. Palasimme takaisin St. Thomasille viettämään Karibian seikkailumme viimeisiä päiviä yhdessä, pakkaamaan laukkuja ja tekemään isoja ruokaostoksia useana päivänä Atlantin ylitystä varten. Ankkuroiduimme pääkaupungin ja lentokentän väliin Crown Bay Marinan viereen pariksi yöksi. Maanantaina 2.5 siirrymme viimeiseksi yöksi Crown Bay Marinaan, josta vene pääsee viimeisen kerran maasähkö tankkaukseen ja saamme suoritettua kätevästi miehistön vaihdon, kun Jarin ystävä saapuu suomesta veneelle 2.5 illalla ja Paula sekä pojat lähtevät Miamin ja Lontoon kautta Helsinkiin 3.5 aamupäivällä. Marinan vieressä pakataan isoihin rahtilaivoihin jo toista päivää Eurooppaan lähteviä veneitä, jotka eivät syystä tai toisesta pysty tai halua taittaa matkaa omin voimin. Meidän 15-metriselle Alicelle moinen kyyti olisi 10 000€ luokkaa, joten toivotaan, että itse purjehdittuna elämyksen lisäksi homma on selvää säästöä, eikä haavereita käy tai osia rikkoudu matkalla saman rahan edestä. Ilmassa on haikeaa viimeisten päivien tuntua. Tuntuu hämmentävältä, että joulukuusta toukokuulle ulottunut Karibian kierros on nyt takana ja ylipäätään reilun kahden vuoden reissumme alkaa olla muutenkin tulevaa Itämeren purjehdusta lukuun ottamatta takanapäin. Paulan ja poikien karu paluu arkeen tai ainakin seitsemän viikon harjoittelu ennen Saksaa ja Itämeren osuutta on pelottavan lähellä. Viimeiset kerrat kilpikonnien bongausta ja lämpimien vesien uintia ovat nyt takana. Karibiasta jäämme kaipaamaan ehdottomasti turkooseja, lämpimiä vesiä ja satoja näkemiämme kilpikonnia. Vaikka eteläisimmillä saarilla turvallisuustaso oli heikointa, jälkeenpäin ajateltuna Tobago Cays ja Grenadinesin saaret olivat Karibian ehdottomasti parasta antia. Siellä oli oikeaa Karibian reggae asennetta, uskomattoman kaunista luontoa delfiineine ja iguaaneineen sekä eniten meidän toivomaa autiosaarimeininkiä ilman suuria turistimassoja. Toisaalta tuore ruoka ja vesi oli hankalasti saatava, todella kallista ja piti olla tarkkana mihin paikkoihin harmillisesti huonontuneessa turvallisuustilanteessa uskalsi mennä. Jos jotain piti hoitaa, vaikka veneeseen saada varaosia tai ravintolasta halusi ruokaa, paikallisten asenne työntekoon oli raivostuttavan hidasta ja huonoa. Karibian pohjoisemmilla saarilla oli ihan eri meininki. Kaikenlaista myyvät, veneisiin liimautuvat boat boyt loistivat poissaolollaan ja emämaiden saarille pumppaama raha näkyi sivistyksenä, sosiaaliturvana ja turvallisuutena muille matkailijoille. Pohjoisempana rento reggae vaihtui silkkaan luksukseen kaikkine superjahteineen ja ruokakaupoissa riitti hyllyillä valinnanvaraa kaikkien tarpeisiin. Pohjoisen saarista parhaat olivat mielestämme St. Barts ja Anguilla. Hyvin erilaiset saaret, mutta molempia yhdisti todella turkoosi vesi ja suuri määrä ihania isoja kilpikonnia. Pohjoisen saarilla bongattin eniten pelikaaneja ja pieniä paikallaan lentäviä kolibreja. Kanoja koko Karibialla tuntui sympaattisesti löytyvän ihan joka paikasta…ei ollut hienompaakaan korttelia tai kaupan pihaa missä ei olisi kanat tepastelleet tyytyväisinä ympäriinsä.

Crown Bay:

Parissa päivässä pakattiin neljä tällaista rahtilaivaa veneitä täynnä määränpäänä Eurooppa

Näiden ranskalaisten matkanteko ei ole sujunut ihan ongelmitta!

Karibialla ihan joka satamassa ja lahdessa tuntuu olevan hämmentävän paljon hylättyjä tai muuten rikkoontuneita veneitä. Hurjaa!

Crown Bay Marina:

Karibian Windward, Leeward ja Neitsytsaaret on nyt nähty. Takana on ihan mahtava talvi eikä tulisi mieleenkään vaihtaa päivääkään pois tästä elämyksestä. On kuitenkin aika siirtyä kohti uusia seikkailuita ja alkaa palata pikkuhiljaa takaisin kotia kohti. Atlantin ylitys Euroopan suuntaan on aina Kanaria-Karibia legiä vaativampi, sillä paluussa ollaan enemmän vaihtelevien tuulien armoilla ja huonoimmalla tuurilla voidaan joutua purjehtimaan pitkäänkin vastatuuleen ja matkaa voi kertyä reippaasti enemmän, kun suorinta mahdollista reittiä ei voi aina mennä. Pitäkäämme peukkuja Jarin ja hänen ystävänsä pian koittavaan Atlantin ylitykseen ja toivokaamme, että viimeinen vajaa 5000 mailia eli noin 9000 km Kieliin Azoreiden kautta sujuu ongelmitta.