Union Island ja Tobago Cays

Maa on vaihtunut ja olemme saapuneet St. Vincent & Grenadinesin puolelle. Ensimmäinen viikko on vietetty tiiviisti Grenadinesilla eli St Vincentin pääsaaren viereisillä pienillä saarilla. Maahan tutustuminen aloitettiin Union Islandista, sillä tämä Grenanalta navigoiden on ensimmäinen saari, missä pakolliset maahantulomuodollisuudet voi suorittaa. Piskuinen Union Island ja sen pääkaupunki Clifton oli reilun viikon rauhallisen ankkurissa elon jälkeen kiva piristys arkeemme ja pienen kaupungin pääkatu (ja oikeastaan ainoa katu) muutamine kauppoineen ja ravintoloineen oli nopeasti kierretty. Saaren edustalla koralliriutta suojiin oli saapunut kymmeniä muitakin veneitä ja ankkuroimme pariksi päiväksi samaan sumaan.

Clifton on useista lähialueiden pienistä saarista ainoa, mistä voi ostaa ruokaa, polttoainetta, kaasua sekä tarvittaessa saada veneeseen sähköä ja vettä. Kyläläisten kulkupeleistä huomaa, että täällä käy paljon veneilijöitä, sillä oli aika kornia ja hyvin silmiin pistävää huomata, että moni paikallinen ajeli selvästi veneistä varastetuilla taittopolkupyörillä sekä kumijollilla, missä saattoi lukea vielä ihan selvästi veneenkin nimi mistä ne ovat oikeasti peräisin. Pienen pieni venekauppakin kylän laitamilta löytyi, mutta eipä heidän valikoimansa meitä houkuttanut, sillä se koostui lähinnä vain käytetyistä osista, jotka todennäköisesti myöskin olivat kauppaan päätyneet jotenkin muuten kuin omistajalta ostamalla. Ruokakaupat ja vihannes-/hedelmäkojut kovista hinnoista huolimatta olivat kuitenkin yllättävän hyvin varusteltuja ja saimme herkutella hyvällä ruoalla sekä mm. paikallisilla tuoreilla kookoksilla, avokadoilla sekä vesimelonilla. Vilkkaaseen Cliftoniin saapui myös tämän tästä pieniä reitti- sekä yksityislentokoneita ja oli aika jännää kävellä kadulla kun lentokoneita tuntui laskeutuvan melkein päälle kun ne todellisuudessa tulivat parinkymmenen metrin päähän pääkadusta. Union Island on yksi Karibian leijasurffailun pääpaikoista, joten Jari paineli myös aika pian sinne juttusille ja pääsi taas jatkamaan välimerellä aloitettua harrastusta saaren edustalla. Muutama päivä Cliftonissa ankurissa vietetyn ajan jälkeen siirryimme veden täyttöön sekä maasähköön Yacht Clubin laituriin, mikä käytännössä oli kuitenkin vain yksi pieni ponttoonilaituri.
 

 

 

Ruokavarastot pullollaan kolmen yön jälkeen jätimme Union Islandin ja lähdimme viikoksi kovasti odotetulle Tobago Caysille. Alue on muutaman asumattoman minisaaren sekä ison koralliriutan muodostama luonnonsuojelualue, missä vesi on turkoosia ja hiekka vitivalkoista. Huikaisevan kauniiseen alueeseen ovat tykästyneet myös kymmenet kilpikonnat, rauskut, kalat, iguaanit sekä ravut ja niitä tuntuikin olevan joka puolella. Saimme huokaillen todistaa usein neljänkin kilpikonnan hengailua kerrallaan veneen vieressä ja snorklailijoista ne eivät tuntuneet olevan moksiskaan vaan söivät rauhassa pohjasta jotain kasveja ja uivat sitten ihan vierestä pintaan ottamaan happea. Kuulemma hirmumyrskyn vuoksi suurimmaksi osaksi kuollut koralli on harmillista, mutta näimme kuitenkin ihan kivasti erilaisia kaloja ja pojat pääsivät turvallisesti Jarin selästä tutkimaan merenalaisia ihmeitä niin, että he saivat omaan tahtiin nostaa päätään ottamaan happea eikä ollut pelkoa, että he ajautuisivat virran mukana vaikkapa merisiilien ja korallin päälle. Jarin leijasurffaus jatkui aktiivisesti päivittäin omatoimisesti ja Paula sekä pojat olivat rannalla valmiina jollan kanssa jos tai kun välillä piti käydä auttamassa.

 

 

 

Tobago Cays viikon aikana kiertelimme alueen minisaaret jollalla, ihmettelimme suurensuuria simpukoita ja iguaaneja sekä herkuttelimme eräänä iltana Petit Bateaun saarella pientä korvausta vastaan Willien ja hänen vaimonsa valmistamalla hummeri-illallisella. Poikien pitkään pohtima ja toivoma aarrekin löytyi autiosaaren eli mikä mikä maan rantahiekasta ja kovasti innostuneet pikkumiehet erottelivat aarteestaan 35 eri maan rahoja säästettäväksi ja tasan jaettavaksi. 

 

 

 

Läheisellä Mayreaun asutulla saarella käväisimme yhden päivän verran, mutta tulimme nopeasti pois, sillä kehuttuun Salt Whistle Bayhin emme mahtuneet ja kylän edustan ankkurissa emme tunteneet oloamme mukavaksi. Vaikka teimme pienen kyläkierroksen keskellä kirkasta päivää tuntui vähän siltä, että meitä mittailtiin siellä sillä silmällä lähinnä ryöstömielessä, joten palasimme aika nopeasti monen muun tavoin takaisin veneelle ja lähdimme heti aamulla pois.

Tapahtumarikkaan viikon jälkeen palasimme jälleen Union Islandille. Tällä kertaa tulimme suoraan laituriin ja pääsimme tästä kätevästi omaan tahtiin kauppaan sekä leijasurffikoulun järjestämiin täyden kuun juhliin, missä oli musiikkia, grillausta, palmunoksista rakennettu iso kokko sekä hienoja lajiesittelyitä suurine hyppyineen jopa kokonkin yli. Huomenna seuraamme liittyy pariksi viikoksi Jarin saksalainen varjoliitokaveri vuosien takaa. Viimeksi hän purjehti kanssamme 2014 Kroatiassa perheensä kanssa, tällä kertaa hän liittyy joukkoomme yksin. Hän jatkaa kanssamme todennäköisesti St. Lucialle asti ja saamme hänestä varmasti kaipaamaamme lisäturvaa, sillä luvassa on Karibian kierroksen muutama vähän turvattomampi paikka joista ihan jokaista emme voi välttää. Hän on ammatiltaan poliisi sekä poliisien kouluttaja, joten uskoisimme olevamme hyvissä käsissä J.

 

Grenada ja Grenadines

Liikkeellä ollaan taas! Uuden vetolaitteen saavuttua Suomesta ja paikallisten joulun- ja vuodenvaihteen pyhien päätyttyä jätimme St. Georgen ja Port Louis marinan taaksemme. Matka telakalle toiselle puolelle saarta ilman moottoria ei ollut vastatuuleen helpoimmasta päästä, mutta pääsimme onneksi hyvin lähtöpäässä satamasta ja määränpäässä kapeasta väylästä läpi ja poijuun odottelemaan seuraavan päivän nostovuoroamme sekä korjausta. Moottoria käytettiin minimaalisesti esim. laiturista lähtiessä sekä veneennostinrampille peruuttaessa ja Paula oli keulassa kokoajan valmiudessa laskemaan ankkurin heti alas jarruksi mikäli moottori sammuisi yllättäen. Onneksi varasuunnitelmaa ei tarvinnut toteuttaa ja Alice pääsi poijussa villisti heilutun yön jälkeen nosturilla ylös ja pukeille ongelmitta. Volvo Pentan korjaaja oli sovitusti meitä vastassa ja vetolaitetta ruvettiin heti vaihtamaan uuteen. Vauriot osoittautuivat lähemmässä tarkastelussa pelättyä pienemmiksi, mutta olimme silti tyytyväisiä, että veneeseen vaihdettiin kokonaan uusi vetolaite alle eikä lähdetty korjailemaan sieltä sun täältä ja odottelemaan taas viikko tolkulla mahdollisesti joskus paikalle saatavia osia. Kun vene oli ylhäällä, niin samalla vaihdettiin alle uusi kultaisen värinen taittolapa potkuri. Naapuriveneen Kanadalainen mies innostui potkuristamme täysin: hän kävi sitä monta kertaa tohkeissaan hiplaamassa ja heittämässä meille läppää kuinka hyvin sillä voisi vatkata kermat. No vatkailu hommat jäi nyt kokeilematta, sen sijaan kahden työpäivän jälkeen Alice oli taas entistä ehommassa kunnossa ja se laskettiin varovasti takaisin veteen vatkailemaan vesimassoja ja kiidättämään meitä turvallisesti taas eteenpäin uuden kiiltävän potkurin ja vetolaitteen turvin.

 

Veneen noston yhteydessä otimme keulapurjeen pois ja veimme sen korjattavaksi Atlantin riepottelun jäljiltä. Rullagenoasta muutama tikkaus oli revennyt ja sen korjauksen yhteydessä etureunaan haluttiin vähän paksunnosta, jotta sen muoto oli parempi kun keulapurje on käytössä vain osittain. Purjeneulomossa homma ei sujunut ihan samassa tahdissa kuin muut korjausoperaation telakalla, joten kun vene oli laskettu takaisin vesille suuntasimme läheisiin Calivignyn ja Prickly Bayn suojaisiin ankkurilahtiin muutamaksi yöksi. Parin päivän odottelun jälkeen otimme Prickly baystä taksin ja suuntasimme ihan tuhatta ja sataa ajaneen kuskin kyydissä neulomoon purjetta hakemaan ja saimme sen viisi minuuttia ennen ovien sulkemista kyytiin ja palasimme rauhassa ruokakaupan kautta takaisin veneelle. Purjeen etureunan täyttö lisäköydellä ei Jaria tyydyttänyt, mutta sormet verillä saimme usean tunnin operaatiossa revittyä ommellut köydet irti ja tungettua reippaasti isomman satsin samaa fylliä pieneen ommeltuun ”tunneliin” ja itse vahvistettu genoan etureuna näytti taas paljon paremmalta.

Korjaustöiden valmistuttua oli aika jättää Grenadan pääsaari taakse ja lähdimme hyvillä mielin tästä kanelin ja muskotin kasvatuksesta kuulusta maustesaaresta kohti pohjoista. Grenadines nimiset saaret tulivat vastaan ensimmäisenä ja niistä pysähdyimme Grenadan hallinnoimille Carriacoulle sekä Sandy Islandille. Kuukaudeksi maksettu purjehduslupa Grenadan valtion vesille käytettiin loppuun päivälleen: aluksi olimme pari päivää Carriacoun Tyrell Bayssä, sitten käväisimme päivän ihanan Sandy Islandin asumattoman saaren turkooseissa vesissä sukeltelemassa pelikaanien kanssa ja palasimme lopuksi vielä Hillsboroughin rähjäisen pääkaupungin ja maasta uloskirjautumismuodollisuuksien jälkeen yöksi ankkuriin Tyrell Bayhin kymmenien muiden veneiden joukkoon.

Tyrell Bay

 

Sandy Island

 

Hillsborough

 

Grenada on nyt nähty. Olemme todenneet, että Grenadan pääsaarella muista Karibian saarista poiketen tuntuu satavan joka päivä. Lisäksi paikallisten työtahti ja meininki noin yleensäkin on aika leppoista. Vaikka elintaso, hygienia ja monet muut suomalaisille tutut jutut on täällä aika paljon heikompia ruoka-, polttoaine- ja asumiskulut ovat jopa suomen mittapuussa tosi kalliita. Ruokakaupoissa valikoima on tosi rajallista ja tuoretta lihaa/kanaa sekä kasviksia löytyy vain ihan muutamasta hienoimmasta putiikista. Paikallisille normaalia tuntuu olevan runsas säilykkeiden syönti, pakaste lihan/kanan osto ja ylipäätäänkin kasvisruoan suosiminen. Vaikka Grenadan pääsaarella vettä sataa pohjavesiä ei ole suomen tavoin ja vesi on kallista. Veneen 650 litraisten vesitankkien täyttö meille maksaa nyt hurjat 65€/kerta (vrt. välimerellä normaalisti noin 6€/kerta, suomessa alle 1€/kerta ja veden laatu paljon parempi) ja saatava vesi on nyt jotain kerättyä sadevettä, joten olemme siirtyneet veneessä muutenkin niin tutusta makean veden pihistelystä ihan uudelle tasolle ja tiskit on alettu pesemään merivedellä. Pieni huuhtelu makealla vedellä lopuksi näyttäisi toimivan ihan ok:sti, samalla kaavalla on hiuksetkin pesty välimereltä asti ja siellä vesi oli vielä suolapitoisempaa kuin täällä. Turvallisuustaso suomeen verrattuna vaalealla ihmisellä veneineen ei ole Euroopan luokkaa. Saimme tietoomme muutama päivä sitten, että Grenadan eteläpuolella ennen Trinidadia on joulun välipäivinä aseistetut merirosvot nousseet kesken matkan teon kahteen eri purjeveneeseen ja varastaneet kaiken. Henkilövahingoilta on onneksi vältytty, mutta varsinkin tulevien maidemme St. Vincentin pääsaaren, St. Vincentin Grenadinesin alueen sekä St. Lucian osalta samaa valitettavasti ei aina voi sanoa. Suurin osa varkauksista on onneksi kuitenkin jolla- sekä perämoottorivarkauksia, veneeseen sisälle murtautumisiakin tapahtuu (yölläkin kun omistajat nukkuvat sisällä), mutta onneksi niitä on vähemmän. Tärkeää on ollut myös ymmärtää ja sopia yhdessä, että mikäli meidät ryöstettäisiin, niin on turha leikkiä sankaria ja tehdä vastarintaa vaan antaa kiltisti rahat, läppärit sun muut, sillä kaikki aseen käytöt ja pahemmat onnettomuudet ovat liittyneet aina tällaisiin tappelutilanteisiin, joissa ryöstäjät kuitenkin aina voittavat aseiden sekä henkilöylivoiman ansiosta. Netistä löytyy ihan hyvää ajantasaista raporttia missä varkauksia aseilla ja ilman tehtaillaan ja viimeisen kahden vuoden aikana reippaasti kasvaneen rikollisuuden vuoksi olemme tutkineet uudet ilmoitukset sekä ohjeistukset tarkkaan ja päättäneet jättää tulevista suunnitelmistamme jotain sellaisia saaria ja alueita pois, missä vielä Jarin edellisellä Karibian purjehduksella ongelmia ei vielä ollut. Missä veneitä on paljon varmasti aina sattuu ja tapahtuu, mutta haluamme mielummin olla tässä asiassa vähän liian varovaisia kuin tyhmän rohkeita

Merirosvoista huolimatta emme kuitenkaan vaivu epätoivoon. Suurin osa porukasta on hyväntahtoisia ja auttavaisia. Aurinko hellii meitä 30 asteen tietämillä päivittäin ja purjehdusympäristömme on mitä mainioin.