Kreikassa ollaan!

Viimeaikojamme on leimannut kiire. Kiireemme on ehkä vähän erilaista kun aiemmat minuuttiaikataulun ruuhkavuotemme suomessa, mutta silti meininkimme on muuttunut uteliaasta paikkojen tutkimisesta ja fiiliksen mukaan liikkumisesta tarkkaan suunnitelmaan miten ehdimme perille Kreetalle lokakuun alkuun jolloin Paulan vanhemmat tulevat meille viikoksi kylään. Tiukemman liikkumisjakson Kroatian Cavtatista Kreetalle alle kuukaudessa voitaisiin periaatteessa liikkua parissakin päivässä, mutta silloin jäisi paljon matkan varrella olevia hienoja paikkoja näkemättä ja sehän ei käy. Pidemmän legin puolivälin yli kuitenkin jo ollaan! Montenegron ja Albanian pikakahlaaminen ei haitannut ollenkaan, mutta nyt saavuttuamme Kreikkaan ja Ionian saarille on alkanut vähän harmittaa. Hitsi vie, ollaan tosi upeissa paikoissa ja ei voida pysähtyä paikalle pidemmäksi aikaa ja kierrellä saaria tarkemmin. Kroatiassa totutut 2-4 tunnin matkat ovat muuttuneet 5-10 tunnin etapeiksi ja suurin osa päivästä kuluu ihan vaan purjehdukseen. Lapset eivät ole olleet pitkistä matkoista moksiskaan eivätkä edelleenkään koskaan kysy sitä ”kauanko vielä kestää”-kysymystä vaan leikkivät, katselevat dvd:tä, värittelevät ja lepäilevät aikansa kuluksi.

Ensimmäinen viikkomme Kreikassa on mennyt kivasti. Kuten osasimme odottaa satamamaksut putosivat heti murto-osaan kun yli sadankin euron päivähinnat ovat vaihtuneet kokonaan ilmaisiin tai parin kympin satamiin ja rauhallisiin kivoihin ankkuripaikkoihin (kyllä, Kroatiassa jouduimme joskus myös maksamaan ankkuripaikasta!). Kreikassa meininki muutenkin on ystävällisempää ja rennompaa. Maahantulomuodollisuuksien maksujen ja lappujen kanssa ei ollut kovinkaan tarkkaa ja meiltäkin jätettiin perimättä joku pieni venemaksu kun virkailijalta oli printteristä paperi loppu.

Viikossa ollaan nähty Corfu ja kiivetty ylös sen linnakukkulalle, yövytty Gaioksen söpössä pikkukylässä, ankkuroitu yöksi parin sadan muun veneen kanssa upeaan tosi isoon, rauhalliseen ja ankkuroimiselle täydelliseen luonnonsatamaan Levkasissa, osuttu vahingossa keskelle purjehduskilpailun lähtöhumua ja hillitöntä veneruuhkaa, syöty taivaallisia paikallisia herkkuja Vassos-ravintolassa ja shoppailtu hyvässä venekaupassa kivan Fiskardhon lahdella Kefaloniassa ja päädytty sieltä nykysijaintiimme Zakynthokselle. Vaikka tässäkin paikassa voisi helposti viettää pidempäänkin ja satamaksu 15€/yö ei päätä huimaa tarkoitus olisi liikkua tänäänkin eteenpäin, tosin nyt vain saaren toiseen päähän kilpikonna lahdelle hyvin erityiseen luonnonsuojelukohteeseen, jossa vuosittain arviolta 800 kilpikonnaa lisääntyy ja hautoo muniaan. Ihan lähelle lupa ei ole mennä, joten toivottavasti onnistutaan joku konna nähdä vaikka snorklailemalla.

Corfu:

 

Gaios, Paxoi:

 

 Lefkasin kanava ja sillan avautumisen odottelua: 

 

Purjehduskisojen lähtöhulina:

 

 Fiskardho:

 

Kesämme jatkuu edelleen. Lämpötila pysyttelee edelleen 28 asteen tietämillä, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja merivesi on 26 astetta. Etelään suunnatessamme ei pitäisi ainakaan kylmempi tulla ja sehän sopii.

Montenegro ja Albania

 

Reilu viikko Kroatian rajan taakse jätön jälkeen löydämme itsemme Albaniasta Vloren kaupungin läheltä Orikum Marinasta. Huomenna on tarkoitus jättää Albaniakin horisonttiin ja purjehtia Kreikkaan Corfun lähistölle. Maili mielessä matkamme tässä lyhyessä ajassa on ollut ihan kiitettävä 270Nm. Pääosin olemme liikkuneet pitkiä kymmenen tunninkin legejä ja taas toisaalta olemme olleet täällä Orikumissa paikallaan ukkossuojassa ja huonoa tuulen suuntaa paossa jo neljättä päivää.

Kroatian tullilaiturin jäätyä taakse Cavtatissa ja keulan käännyttyä kohti etelää tuntui kuin olisimme lähteneet ihan uudenlaiselle matkalle. Enää tiedossa ei ollut saarihyppelyä lyhyillä välimatkoilla vaan kahden maan ylitys kohti Kreikkaa rantaviivoja mukaillen. Montenegrosta olimme kuulleet etukäteen ihan hyvää kommenttia, Albaniasta puolestaan oli vähän ristiriitaista tietoa kannattaako maahan mennä ollenkaan ja onko siellä turvallista.

Montenegrossa suuntasimme ensimmäisenä pitkän laguunin perälle vuorien keskelle Kotoriin. Saavuimme usvaiseen Unescon perintökohdekylään illan hämärtyessä ja paikka tuntui hienolla tavalla unenomaiselta taideteokselta. Kotorin vanhakaupunki linnan muurien sisällä on yksi välimeren parhaiten säilyneistä ja tykkäsimme paikasta kovasti ja suosittelemme sitä kaikille (ehkä kätevimmin retkenä Kroatian Dubrovnikista). Kylän erikoinen sijainti vuorien sisällä vaikutti lämpötilaan yllättävän paljon, saimme niskaamme lempeää sadetta ja syksyisen sään, mikä oli ihan kivaa vaihtelua jatkuvaan hikoiluun. Pitkien housujen ja paidan esille kaivaminen oli outoa tauon jälkeen, varsinkin kun lämpötila palasi taas takaisin totuttuihin korkeampiin lukemiin kun lähdimme pois isosta laguunista.

 

Montenegron toinen pysähdyspaikkamme oli Budva. Turistien kansoittama lomakeskuskylä oli ihan siisti ja hieno, mutta valitettavasti kovin sieluton. Pienen kylän joka nurkka oli rakennettu täyteen toistaan hienompia uusia hotelleja ja rantakatu täyttynyt turisteille suunnatuista ”ei yleensä niin kovin hyvistä” ravintoloista ja baareista. Marina koko komeuden keskellä oli ihan hyvä, mutta teknon jyske illalla nukkumaan mennessä ihan liian läheltä ja liian kovaa ei innostanut juurikaan.

Siispä jatkoimme seuraavana aamuna jälleen matkaamme, tällä kertaa kohti Baria, mikä olikin Montenegron viimeinen port of entry eli paikka jossa on tarvittavat viranomaistahot, jotta voimme hoitaa normaalit maasta ulos meno muodollisuudet. Marina ei ollut ihan kaupungin keskustassa, emmekä jaksaneet lähteä sinne illalla taksilla sukkuloimaan, joten tutustuimme marinan lähiseutuun kävellen. Budvan uusien puitteiden jälkeen Bar oli mitäänsanomaton. Satama-alue oli sotkuinen ja aluksi tuntui, että turvallisuuskin ihme tuijottavien hiippareiden keskellä on vähän kehno. Alueen ulkopuolelta avautui kuitenkin onneksi ihan kivan oloinen rantabulevardi ja rivi paikallisten kansoittamia kivoja halpoja ravintoloita, joten kokonaiskuva paikasta jäi ihan hyväksi.

Jälleen vain yhden yön jälkeen kohteessa päätimme lähteä aikaisin seuraavana aamuna liikkeelle. Barin tulli- ja poliisiviranomaiset positiiviseksi yllätykseksemme eivät olleet niin kiinnostuneita näkemään venettä, joten helpotti kummasta lähtemistä kun ei tarvinnut manoveerailla ympäriinsä vaan pääsimme passien leimailun jälkeen irrottamaan köydet suoraan ”omalta laituripaikalta” marinasta. Aamun varhainen lähtö kuuden pintaan kannatti, sillä olimme perillä Albanian Durresissa reilusti ennen illan pimeää. Monet Kroatiaan tai sieltä Kreikkaan suuntaavat jättävät Albanian kokonaan välistä ja koukkaavat Italian kautta. Vielä reilu parikymmentä vuotta sitten se oli pakollista Albanian diktatuurihallinnon ja suljettujen rajojen vuoksi, myöhemmin suositus huonon turvallisuustilanteen takia. Netistä löytyi kuitenkin jo niin paljon positiivista kirjoittelua Albaniasta, että ajattelimme uskaltaa pikaista visiittiä pysähtyen vain kahteen suurimman kaupungin satamaan/marinaan. Maan pitäisi olla nykypäivänä kuulemma kuin minkä tahansa muun euroopan maan, mutta silti erilaisilta purjehdusfoorumeilta bongaamamme kirjoittelut rosvoista ankkuroiduille veneille ei innostanut. Albaniassa on pitkään ollut laki, että paikalliset eivät saa omistaa omia veneitä (diktatuurin ajalla) ja maan kansalaiset ovat euroopan köyhimmästä päästä, joten koko maassa on kokonaista yksi huvivene satama (Orikumissa Vloren lähellä). Koska matka sinne suoraan oli liian pitkä valoisalla suoritetettavaksi, päätimme pysähtyä yhdeksi yöksi Durresin isoon kaupalliseen satamaan ja kylkikiinnittyä rahtilaivojen kupeeseen järeään betonilaituriin. Se taisi olla ehkä vähän virhe. Veneen vieressä oli isot nosturit, sotkuiset viljavarastot (mihin laivojen tuoma vilja kaadettiin suoraan hallien likaisille betonilattioille kasoiksi) ja roskia siellä ja täällä, joten ei ollut kovinkaan ihmeellistä että paikka myös kuhisi ihan hillittömän kokoisia ja ällöttäviä rottia! Koska poiskaan ei voitu oikein lähteä, emme jääneet odottelemaan että saamme veneeseen myös rottia ja torakoita vaan käytimme vanhaa kikkaa ja laitoimme veneen kiinnitysköysiin isoja 1,5 litran rottien kynsille liian liukkaita limsapulloja pohjat pois leikauttuina ja kaikki veneen luukut kiinni yöksi. Ilta ei ollut vielä hämärtynytkään kun laskimme veneen lähistöllä pyörivän jo kymmenkunta super isoa rottaa, joten Paula keksi vielä sumuttaa kiinnitysköysiä laiturin päästä vahvalla ”tappaa talossa ja puutarhassa” ötökkä suihkeella ainakin oman henkisen viihtyvyyden parantamiseksi.

 

Jarin kahden yön Durres ajatukset lytättiin varsin nopeasti ja vaikka kaupunki itsessään oli ihan ok, päätimme yhdessä tuumin jatkaa matkaa eteenpäin heti aikaisin aamulla auringon noustessa. Päätös eteenpäin siirtymisestä oli aivan loistava valinta myös siksi, että perille päästyämme nykyiseen sijaintiimme Orikumiin huomasimme sääennusteiden muuttuneen ja ukkosten alkavan jo päivää aiemmin eli heti yö saapumisemme jälkeen, jolloinka siis olisimme jääneet Durresiin ”loukkuun” ainakin neljäksi päiväksi. Albanian ainut marina osoittautui onneksi ihan kivaksi paikaksi. Varsin uusi ja pieni huvivenesatama on kuusi kertaa kalliimpi kuin Durres, mutta 24/7 vartioitu (poliisit kiertää jopa laitureilla), rauhallinen ja siisti. Vaikka alue on Albanian ”riviera”, hienoin ja kallein alue, sataman aitojen ulkopuolella maailma on kovin toisenlaista. Useamman päivän paikallaan olon vuoksi kävimme erikoisella ”minibus” järjestelyllä Vloressa, missä positiivisia kommentteja voi jakaa oikeastaan vain kivalle kahvilalle ja hyvälle ruokakaupalle ja kävellen olemme tehneet lyhyitä matkoja satama lähistön ravintoloihin. Kävelyteitä tai katuvaloja missään ei tietenkään ole, joten olemme henkemme uhalla ravintolareissuillamme vilkutelleet autoille taskulamppuja ja hyppineet tarpeen mukaan suunnilleen ojiin pakoon jos kovaa ajavat autot eivät ole näyttäneet tilaa antavan. Vloren kaupungissa järkytyimme lasten minihuvipuistoon tuodusta pieneen sotkuiseen häkkiin sullotusta karhusta, jonka päälle paikalliset teinit sylkivät, heittelivät roskia ja potkivat raasun karhun kaltereita. Jari kimpaantuneena ojensi nuorisoa kovin sanankääntein, mutta aika pian totesimme, että meidän on ehkä vain parempi häipyä paikalta kuin odottaa, että heitä kerääntyy enemmän meille vastarinnaksi (kun meidän kommentointi ei heitä näyttänyt juurikaan miellyttävän).

 

Satamassa porttien sisällä taas siis ollaan ja kaikki on hyvin. Tämä paikka on yli 10km itse Vloren kaupungista maalla ja tämän paikan rauhassa kuuluu kivasti veneen kannelle asti lähitienoon lehmien ammuminen ja lampaiden määkiminen. Huomenna Albania kuitenkin jätetään ihan mieluusti taaksemme ja suunta kohti nykyaikaisempaa Kreikkaa tuntuu varsin hyvältä. Corfu ja alueen kaikki kivalta kuulostavat paikat kuulostavat kivalta, sillä ensimmäisen kerran tämän reissun aikana täytyy todeta, että viimeisen viikon aikana ei ole ollut mitään kovin sykähdyttävää nähtävää (Kotor pois lukien, mikä jo mainitustikin oli sympaattinen ja hieno).

 

 

 

 

Viimeinen viikko Kroatiassa

Viimeiset päivät Kroatiassa ovat kuluneet aikamoisen hulinan merkeissä. Eilen vilkutimme kaksi ystäväperhettä viikon veneilyn jälkeen kotimatkalle ja vahvuutemme muuttui kertaheitolla takaisin kymmenestä neljään.

Viikkomme Kroatian saaristossa on poikennut normaalista säiden puolesta aikalailla. Meillä on ollut kaikkea: hikisiä aurinkopäiviä, tyyntä, tuulta, sadetta ja ukkosmyrskyä. Viikon ensimmäiset päivät menivät aurinkoisissa merkeissä ja lähdimme Cavtatista superjahtien välistä vieraiden kanssa takaisinpäin reitillämme saaristoon. Viikossa ehdimme Slanoon, Mljetin luonnonpuistoon ankkuriin että laituriin, Korculaan juhlimaan tupla synttäreitä sekä Dubrovnikiin ennen paluuta lähtöpaikkaan Cavtatiin.

 

Viikon alkupuoliskolla säiden suosiessa Zuljanan lähistöllä porukan miehet onnistuivat saamaan paikat paikallisen sukellusfirman retkelle sukeltamaan yli 30 metrin syvyyteen toisen maailmansodan aikaisen saksalainen S-57 torpedolaivan luokse. Kameroiden sukelluskoteloiden puuttuessa kuvia ei laivan luota ole tarjolla, mutta näkymät kirkkaassa vedessä olivat kuulemma mahtavat. Vähän ehkä yllättäenkin kaikenlaista asetta ja veneen osaa oli vielä laivassa paikoillaan. Ainakin neljä torpedoa ja ilmatorjuntakonekivääri sekä hyvin säilyneen näköinen potkuri bongattiin vajaan tunnin sukelluksella. Miesten sukeltaessa naiset viettivät lasten kanssa rentoa päivää Zuljanan rannalla uiden ja hiekkalinnaa rakentaen.

 

Onnistuneen sukellusreissun iloinen miehistö jatkoi Korculan upeaan kaupunkiin juhlimaan peräkkäisinä päivinä synttäreitään viettäviä Paulaa ja Nikoa sekä tutkimaan hienonnäköisiä paikkoja Marco Polon synnynkaupungissa.

 

Korculasta käännyimme takaisin kohti Cavtatia. Mljetin saaressa Polacen kylässä kiinnityimme kahdeksi yöksi ilmaisiin ravintolaitureihin (kun syö illallista ko. ravintolassa) ja otimme ankkuripaikkaa turvallisemmassa ympäristössä vastaan kovan ukkosmyrskyn, tuulet ja sateet. Ensimmäinen yö meni kivasti ja ravintola oli ihan loistava, toisena päivänä vaihdoimme halvempaan ravintolaan ja ihan ok ruokaan, mutta yö hirveässä ukkosessa yli suoraan sivusta puhaltaneilla 20m/s tuulilla oli aika kamala. Vaikka olimme laiturissa kiinni useammalla mooringilla ja köydellä aallot hakkasivat ja keinuttivat villisti venettä koko illan ja yön. Kaikki (4) lapset nukahtivat onneksi ennen pahinta keinutusta eivätkä olleet moksiskaan, mutta Paula sai yön aikana keulassa veneen kovimmista kiihtyvyyksistä ja vellomisesta tarpeeksi, keräsi peiton ja tyynyn kainaloon ja paineli veneestä ulos nukkumaan tasaiselle maalle ravintolan katetulle terassille tuoleista jonoksi kyhättyyn sänkyyn.

 

Seuraavana päivänä pahimman tuulen ja aaltojen laannuttua uskaltauduimme taas laguunista merelle ja suuntasimme kohti Dubrovnikia. Matka meni odotuksia paljon paremmin eikä odottamaamme vanhaa maininkia juuri enää ollut. Päälle kaksi metrinen aalto taisi jäädä tällä kertaa suurimmaksi lintsimäeksi eikä pahaolokaan ehtinyt pahemmin miehistöä vaivata. Dubrovnikissa meitä odotti turkoosin-sinisen meren sijaan ruskea vesi. Ajattelimme syyn olleen vuorilta kovissa sateissa mereen valunut maa, mutta toisena syynä taisi olla myös tulvan aiheuttama lika- ja juomavesien harmillinen sekoittuminen. Meidän korviimme veden juonti-, hampaiden pesu- ja suihkukielto kiiri vasta toisena päivänä kun Jari oli maksamassa satamamaksua ja pohti siellä ääneen uskaltaako veneen tankkeja täyttää sataman tarjoamalla juomavedellä. Juomaveden kanssa ongelmia ei ole, sillä juomme veneessä aina vain pullovettä, eikä veneen tankkien vedessä muutenkaan ollut vikaa, mutta sataman suihkuihin hyökkäsivät kaikki pienintä vauvaa lukuun ottamatta heti perille tulomme jälkeen. En tiedä kuinka vakava ongelma oli, sillä onneksi kukaan ei saanut mitään oireita eikä vesikään haissut pahalle.

 

 

Vieraiden lähtöpäivänä Paula otti vähän omaa aikaa hulinasta ja paikallisbusseja hyväksi käyttäen matkusti omalle seikkailulleen Dubrovnikiin kävelylle kaupungin hienoille muureille sekä syömään sushia kun muu porukka vieraiden kanssa vei veneen Cavtatiin sadekuuroista piittaamatta. Illansuussa oli aika kiittää vieraita kivasta viikosta ja rauhoittua aikaisin nukkumaan ankkuriin pois kaupungin hälinästä. Riippuen miten kaikenlaiset nettiä vaativat hommat saadaan tehtyä karistamme Kroatian pölyt kannoiltamme tänään tai huomenna. Cavtat on viimeinen port of entry eli paikka jossa voimme hoitaa pakolliset tullimuodollisuudet ennen rajan ylitystä Montenegron puolelle. Seuraavan kahden viikon aikana ohjelmassa on jo mainittu Montenegro sekä Albania ennen kuin saavumme Kreikkaan ja pääsemme seikkailemaan Corfulle ja muille sen alueen saarille.